Teksti Kari ”Vaiska” Vainio, otsikkokuva Heli Enberg
Laskuvarjojääkärikillan moottoripyöräkerho Airborne Rangers MCC järjesti viime kesäkuussa partisaanien siviiliuhrien muistoajon. Ajoon osallistui noin 40 henkeä sotilastaustaisista moottoripyöräkerhoista ja sen aikana tutustuttiin viiteen sellaisen kohteeseen, joissa partisaanit surmasivat siviiliuhreja. Tässä artikkelissa käsitellään Laanilan iskua, koska se voi sijaintinsa takia sattua lomailevan laskuvarjojääkärin matkan varrelle.
Nykyinen nelostie Rovaniemeltä Petsamoon oli sota-aikana vilkkaasti liikennöity. Vaikka Petsamossa taistelleen XIX Vuoristoarmeijakunnan huolto meni pääosin laivoilla Ruijan satamiin, osa huoltokuljetuksista kulki Rovaniemen ja Kemijärven varikoista tätä niin sanottua Jäämeren tietä pitkin. Tie oli käytännössä koko jatkosodan ajan vihollisen tiedustelun alla. Myös partisaanivaara tiedostettiin varsin aikaisessa vaiheessa. Jo syksystä 1941 alkaen siirryttiin huoltokuljetuksissa yksinomaan kolonna-ajoon, joskaan se ei toteutunut käytännössä täysin. Samalla perustettiin selustan turvallisuudesta vastaava johtoporras Korück 525. Vain kaksi vuorokautta ennen iskua kenraalieversti Eduard Dietl antoi käskyn, jossa korostettiin suojausjärjestelyjä partisaani-iskujen varalta.
PARTISAANIOSASTO BOLŠEVIK ZAPOLJARJA (NAPAPIIRIN BOLSHEVIKIT)
Bolševik Zapoljarja perustettiin elokuun puolivälissä 1942 samaan aikaan toisen osaston, Sovjetskij Murmannin kanssa. Osastoilla oli yhteinen tukikohta Luttojoen mutkassa noin 20 km vanhalta valtakunnan rajalta. Aivan osastojen naapurissa joen toisella puolella oli NKVD:n rajarykmentti 82:n tukikohta. Nimestään huolimatta sen vahvuus oli kuitenkin vain noin pataljoona.
Bolševik Zapoljarjan vahvuus vaihteli sodan aikana ollen suurimmillaan noin 70 henkeä. Osaston kokoonpano oli kaksi joukkuetta (johtajat kers Kodsharov ja ylik Kaltakov) ja tiedusteluryhmä (alil Syistshkov). Lisäksi oli lääkintä- ja viestivoimaa. Osaston johtajana toimi koko sen olemassaolon ajan Aleksander Smirnov ja politrukkina komissaari Seleznjev.
Kuva 1: Aleksander Smirnov toimi koko sodan ajan Bolševik Zapoljarjan komentajana. Ennen Laanilan iskua hän oli epäonnistunut kaikissa aikaisemmissa iskuissaan, millä saattoi olla painava merkitys sille, että isku tehtiin, vaikka majatalon tiedettiin olevan siviilikohde. Smirnov ei joutunut koskaan tilille rikoksistaan. Kuva: Veikko Erkkilä, Viimeinen aamu
Varajohtajana oli Semjonov. Molemmissa joukkueissa oli lisäksi omat politrukit. Henkilökohtaisena aseistuksena oli kivääri tai konepistooli, joita oli kahta mallia; venäläinen PPSh-41 ja amerikkalainen Thompson M1928A1. Lisäksi osastolla oli kaksi pikakivääriä, joita ei kuitenkaan yleensä kuljetettu mukana.
Partisaaniliikkeen tarkoitusperäksi oli osaston koulutuksessa määritelty tuottaa mahdollisimman paljon tuhoa ja häiriötä vihollisen selustassa sekä saattaa siviiliväestö sitä tuhoamalla ja vangiksi ottamalla hermostuneen mielialan valtaan. Toiminta-ajatus juontui ainakin Sorokan esikunnan kenraalimajuri Sergei Versinin linjauksista, mutta oli todennäköisesti myös Moskovan kenraaliluutnantti Panteleimon Ponomarenkon hyväksymä.
Bolševik Zapoljarjan toiminta-alue oli Nautsi – Ivalo – Rajajooseppi – Vuonijärvi. Osasto oli suoraan kenraalimajuri Versinin johdossa. Bolševik Zapoljarja teki jatkosodan aikana yhteensä 13 partiomatkaa Suomeen.
ISKUN PÄÄKOHDE OLI XIX AK:N ”UPSEERIEN LOMAKOTI” ELI OIKEASTI LAANILAN MAJATALO
Laanilan majatalo, jota joissakin lähteissä kutsutaan virheellisesti Korhosen majataloksi, sijaitsi nykyiseltä Piispankiveltä noin 1,5 km pohjoiseen paikalla, jossa nykyään on Laanilan kievari. Talon oikea isäntä oli Max Peronius Korhosten ollessa vain vuokralaisia. Ilmeisesti desantit olivat suurennelleet tiedustelutietojaan, koska ”lomakoti” nimettiin pääkohteeksi Bolševik Zapoljarjan 27.5.1943 saamassa tehtävässä. Lisäksi piti tuhota ajoneuvokuljetuksia, elävää voimaa ja viestiyhteyksiä.
Osasto lähti tukikohdastaan tehtävään 19.6 myöhään illalla 40-52 hengen vahvuisena, lähteestä riippuen. Smirnov pyrki keventämään osaston varustusta mahdollisimman paljon liikkuvuuden lisäämiseksi. Hiukan alle kilon painoisia muona-annoksia otettiin mukaan vähemmän kuin tehtävä edellytti. Räjähdysainetta oli noin kaksi kg/henkilö. Lisäksi jokaisella oli pari polkumiinaa ja käsikranaattia. Myös muu varustus oli minimaalinen. Osa materiaalista kätkettiin paluuta varten. Arvioni mukaan reput (=säkit) painoivat silti 30 – 40 kg. Lähestymismarssin pituus oli tossupoikkeama huomioiden 160 km – 200 km. Osasto teki sen 11 vuorokaudessa, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena. Lähestymismarssin (ks. karttapiirros) aikana ylitettiin Erillisosasto P:n (evl Pennasen johtama osasto) kenttävartioiden valvontalinja huomaamattomasti.
Osasto huolsi itseään 2 – 3 vrk Kaunispään eteläpuolella, jona aikana Semjonovin johtama tiedusteluryhmä (1+5m) tiedusteli majatalon ympäristön ja myös sivustat. Käytetty aika oli varmuudella riittävä sen selvittämiseksi, että majatalo oli puhdas siviilikohde eikä siellä ollut edes vartiointia.
Kuva 2: Ivan Pikalovin kuulustelupöytäkirjan perusteella laadittu karttapiirros partisaaniosaston reitistä
SMIRNOVIN TAKTINEN RATKAISU JA ISKUN SUORITUS
Iskun pääkohde oli Laanilan majatalo ja sen läheisyydessä oleva työvelvollisten majoitusparakki eikä myöhemmin enemmän julkisuutta saanut postiauton tuhoaminen, mikä liittyi pääiskun eteläisen sivustan suojaamiseen. Majatalolle lähti noin 20 miestä johtajanaan aliluutnantti Syitshkov. Kymmenen miestä kersantti Kodsharovin johdolla lähti varmistamaan pohjoisen suuntaan. Semjonovin johtamat neljä miestä (Pikalov, Andrejev, Popov ja Krotov) lähtivät tuhoamaan Laaniojan sillan ja suojaamaan etelään. Smirnov mukanaan neljä miestä ja kolme sairaanhoitajaa perusti komentopaikan ja suojasi taakse. (= näin laskien osaston koko oli 43 henkilöä). Operaation alkamishetkeksi oli käsketty klo 02:30 Moskovan aikaa.
Tulitus alkoi Laanilan majatalolla noin klo 03:45 Suomen aikaa. Pirtissä nukkunut työmies Väinö Mäki yritti ovesta ulos, mutta hänet ammuttiin eteiseen. Sisään taloon menivät partisaanit Golubev ja Lukianov (toisen lähteen mukaan Sumilov ja Lukianov) aseistuksenaan konepistoolit. Pirttiin heitetty termiittipötkö ja käsikranaatti jäivät suutariksi. Termiittipötkö aiheutti vain 10 cm:n kokoisen kolon ja sytytti naulassa roikkuneen takin, vähän seinää ja välikattoa, mutta tuli saatiin myöhemmin sammutettua. Partisaanit tutkivat majatalon huoneet todella huonosti, joten Korhosen lapsia eikä Peroniuksen perhettä löydetty. Vinttiä ei tutkittu ollenkaan. Myöskin aitan vintillä nukkuneet olleet Aune ja Leena Virtanen jäivät huomaamatta. Perunakellari räjäytettiin kasapanoksella.
Työvelvollisten parakilla yksi partisaani (todennäköisesti Bulytshev) ampui ovelta useita kp-sarjoja seinustalla oleviin sänkyihin, jolloin työmiehiä haavoittui. Heistä Uuno Löytiäinen kuoli myöhemmin samana päivänä haavoihinsa. Ennen poistumista partisaanit heittivät sisään kaksi käsikranaattia, joista toinen jäi suutariksi. Yritin selvittää parakin kohtaloa. Partisaanit ilmoittivat sen poltetuksi, mutta mistään ei löydy tietoa paloiko se todella, ilmeisesti ei.
Kuva 3: Piirros pääkohteesta ja toiminnasta siellä. Piirroksen valokuvassa on majatalo ennen sotaa (Kuva: Max Peroniuksen perikunta)
Pohjoisen suuntaa suojaamaan lähetetty kersantti Kodsharovin osasto ei löytänyt tai ei halunnut löytää maantietä ollenkaan vaan palasi Smirnovin komentopaikalle tehtäväänsä täyttämättä.
Etelään suojannut Semjonovin osasto lähestyi Laaniojan siltaa ojan pohjoispuolelta. Semjonov panosti sillan ja osasto jäi odottamaan operaation alkamisaikaa. Sytytysjärjestelmä oli alkeellinen ja epätarkka. Ei kuitenkaan aikatulilanka, kuten eräissä lähteissä on väitetty, vaan todennäköisesti r-tulilanka ja sen päässä lyhyt aikatulilanka.
Noin 10 minuuttia ennen iskua tuli pohjoisesta yksi kuorma-auto ja yksi henkilöauto, jotka päästettiin läpi. Kun tulitus Laanilan majatalolla oli alkanut, lähestyi siltaa etelästä Einari Lepistön ohjaama kuorma-auto lavallaan maansiirtokone. Noin 100 metriä kuorma-auton jäljessä tuli postiauto, jossa oli 19 matkustajaa, heidän joukossaan Oulun piispa Yrjö Wallinmaa, Sodankylän kirkkoherra Yrjö Aittokallio ja Kemin kirkkoherra Jaakko Hyötyniemi.
Ilmeisesti sytytysjärjestelmän epätarkkuudesta johtuen silta räjähti kuorma-auton ja postiauton välissä noin 40 metriä postiauton edessä. Partisaanit tulittivat postiautoa konepistooleilla noin 20 – 30 metrin etäisyydeltä. Osaston ainoa kivääri oli väärässä paikassa eli Pikalovilla, jonka Semjonov oli määrännyt suojaamaan pohjoiseen noin 80 m sillasta. Vaikka konepistooli on tulivoimainen ase, sen patruunan läpäisy on heikko ja ampumaetäisyys lyhyt. Auton matkustamossa olleet postisäkit suojasivat hyvin lattialle heittäytyneitä. Myös ikkunoista paenneet pääsivät helposti suojaan konepistoolin tehokkaan kantaman ulkopuolelle ja ylläkössä kuoli vain neljä henkilöä, joista yksi oli piispa Wallinmaa. Wallinmaa, joka istui etuoven vieressä, poistui ovesta ja meni aukaisemaan bussin keskiovea, jotta sitä kautta pääsisi ihmisiä pakoon. Semjonov kuitenkin mitä ilmeisemmin ampui hänet konepistoolilla. Wallinmaan ruumis löytyi pahoin murskautuneena keskioven vierestä, jossa oli myös raskaan käsikranaatin (RPG-40 tai RPG-41) tekemä reikä bussin kyljessä. Jotain partisaanien hosumisesta ja tulen epätarkkuudesta kertoo myös se, että kun yksi naismatkustaja juoksi paniikissa ovesta suoraan kohti partisaanien tuliasemia, nämä onnistuivat vain haavoittamaan häntä.
Kuva 4: Laaninojan iskussa vaurioitunut postiauto Ivaloon hinattuna. Huomio kiinnittyy räjähdyksen aikaansaamaan jälkeen bussin kyljessä. Mitä lienee bolshevikin päässä liikkunut, kun räjäytys on tehty noin? Kiire? Osaamattomuutta? Vaikea sanoa! Panos olisi ehdottomasti pitänyt heittää bussin sisään, jolloin bussi olisi tuhoutunut täysin. Nyt bussin lattialle suojautuneet neljä henkilöä selvisivät vahingoittumattomina.
Kuva: Saamelaismuseo Siida/ Aili Hihnalan kokoelma
Postiauton perässä tuli saksalainen tyhjä lomalaisbussi. Myös sitä kohti ammuttiin, mutta kuljettaja sai autonsa käännettyä ja pakeni etelään kohti Laanilan tullia. Autossa oli hälytyssireeni, jonka kuljettaja kytki päälle. Ilmeisesti tämä sai aikaan paniikin partisaaneissa ja he irtaantuivat. Niinpä sillan ympäristö jäi miinoittamatta ja Pikalov, jonka tehtävänä oli suojaamisen lisäksi panostaa kaksi puhelinpylvästä, jätti pylväät räjäyttämättä.
VALE – EMÄVALE – TILASTO – PARTISAANIRAPORTTI
Sekä majatalon iskussa että postiauton iskussa kuoli yhteensä kuusi siviiliä, joista kaksi myöhemmin sairaalassa. Smirnov ilmoitti ensimmäiset tiedot iskusta radiolla jo seuraavana päivänä ja tarkensi niitä myöhemmin Luton tukikohdassa 17.7. tapahtuneen paluunsa jälkeen. Ilmoitus kuului seuraavasti: ”Tuhottu kuorma-auto 7 tonnia, 60-paikkainen linja-auto tuhoutui sillan räjähdyksessä, jolloin kuoli 10-15 upseeria, Neljä sotilasta selvisi hengissä räjähdyksestä, mutta heidät ammuttiin. Ensimmäisen linja-auton perässä ajoi 40 paikkainen linja-auto. Linja-auto ja melkein kaikki matkustajat tuhottiin. Kolme upseeria pääsi pakenemaan. Bussista ja sen läheltä löydettiin 37 saksalaisen upseerin ruumiit, pääosa meri- tai ilmavoimien upseereita.
Alueelle tuli vielä kolmas 60-paikkainen linja-auto, mutta se kääntyi ja pääsi pakenemaan. Sitä tulitettiin ja autosta kuului haavoittuneiden huutoja. Tässä iskussa tuhottiin 50 upseeria, 42 sotilasta em. autot, 210 m puhelinlinjaa 8 bensatynnyriä ja 18 metrinen silta.
Toinen isku kylään, jossa ei vartiointia: tapettu 8 upseeria, 48 sotilasta (+ kranaatein ja polttamalla tapetut), hevonen, elintarvikevarasto, 5 kasarmia, sääasema, hevostalli, sauna.”
Smirnov ei ollut osastonsa ainoa valehtelija, vaan valehtelu alkoi jo miehistötasolla. Niinpä postiautoon iskeneet ja siinä neljä (oikeasti siinä vaiheessa kolme) siviiliä tappaneet Semjonovin miehet päätyivät venäläisen matematiikan mukaisesti seuraaviin lukuihin: Semjonov tappoi 48, Popov 24, Adrejev 18, Pikalov 11 ja Krotov 10 sotilasta.
Tällainen tulosten valehtelu oli tyypillistä muissakin partisaaniosastoissa, mutta Smirnovin tapauksessa kyse oli varmasti myös siitä, että hän oli epäonnistunut kaikissa viidessä ennen Laanilaa tekemässään iskussa. Pahimmat epäonnistumiset olivat ensimmäinen retki elokuun lopussa 1942, joka meni totaalisesti pieleen ja hän sai siitä Versiniltä vakavan varoituksen. Toinen katastrofi oli joulu-tammikuussa Petsamoon yhdessä Sovjetskij Murmannin kanssa tehty retki, josta selvisi Smirnovin lisäksi vahingoittumattomina vain seitsemän partisaania. Tällä retkellä iso osa tappioista oli kuoliaaksi paleltumisia ja amputointeja.
LOPUKSI
Bolshevik Zapoljarja hallitsi hyvin maastossa liikkumisen. Varsinkin vetäytyminen iskun jälkeen oli hyvin tehty, olkoonkin että Syistshkov suunnisti lopussa harhaan. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, kun käytössä oli 1:100 000 taloudellinen kartta. Suomalaiset ja saksalaiset takaa-ajo-osastot eivät saaneet juonesta kiinni ollenkaan, vaan partisaanit jättivät heidät pyörimään Saariselän alueelle keskenään ja siirtyivät nopeasti pitkän matkan vain muutaman tunnin levoilla. Myös Erillisosasto P epäonnistui, vaikka se oli valmiiksi todella hyvällä paikalla tulppaamaan. Sen puolustukseksi on kuitenkin todettava, että tulppaaminen on vaikeaa, jos takaa-ajajat eivät ole löytäneet jälkeä eikä takaa-ajettavan suunnasta ole mitään käsitystä.
Ainoa takaa-ajoa suorittanut osasto, joka sai kosketuksen partisaaneihin, oli luutnantti Onni Palon johtama Paatsalon partio 38/4, joka sai taistelukosketuksen (joutui näiden ylättämäksi) muusta partisaaniosastosta irtaantuneeseen ja jälkeen jääneeseen Semjonovin osastoon.
Tässäkään kosketuksessa ei saatu aikaan tuloksia, vaan partisaanit irtaantuivat taistelusta tappioitta omalle puolelle. Partisaanien ainoa tappio tuli, kun he toheloivat paluumatkalla oman miinansa kanssa, jolloin yksi partisaani kuoli ja sairaanhoitajana ollut naispartisaani haavoittui.
Jos osasto tekikin siirtymiset hyvin, samaa ei voi sanoa iskujen suorituksesta. Iskut olivat molemmilla kohteilla surkeita räpellyksiä ja amatöörimäistä hosumista, kun vielä ottaa huomioon, että molemmat kohteet olivat aseistamattomia.
Oman huomionsa ansaitsee Smirnovin komentopaikka, joka oli suojassa yli kilometrin päässä kohteesta paikassa, josta ei voi johtaa yhtään mitään. Tapa johtaa joukon takaa oli kuitenkin tyypillinen myös muissa partisaaniosastoissa. Eräs syy siihen oli, että osastossa oli nimetty erikseen henkilö, jonka tehtävä oli huolehtia, ettei partisaanijohtaja jää elävänä vihollisen käsiin. Tämän henkilön tiesi vain henkilö itse ja partisaanijohtaja.
Kenellekään iskuun osallistuneelle ei voinut olla epäselvää, että molemmissa kohteissa syyllistyttiin sotarikokseen. Rikollinen toiminta oli harkittua ja suunniteltua. Hyvä yksittäinen esimerkki rikollisesta asenteesta on myös se, että osaston komissaari moitti jälkeenpäin Razgildejev-nimistä partisaania siitä, ettei tämä tappanut Laanilan majatalolla portailla vastaan tullutta pikkutyttöä. Komissaari perusteli tappamista sillä, että pitää olla säälimätön, koska ”suomalaiset ja saksalaiset polttavat roviolla elävältä venäläisiä naisia ja lapsia.”
Bolševik Zapoljarja jatkoi rikoksia myös Laanilan iskun jälkeen. Kuukautta myöhemmin se iski suojattomaan Yli-Luiron saamelaiskylään. Näiden ”sankaritekojensa” johdosta osaston johtaja Aleksander Smirnov oli Venäjällä arvostettu partisaaniveteraani aina Uljanovskissa vuonna 2002 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.
Lähteet: keskustelut Veikko Erkkilä(+ kirjat), Vladimir Panschin, Eelis Turjanmaa, Seppo J Partanen, Urpo Leppäjärvi, Samuel Salmi, Jouko Lepistö, Sakari Wallinmaa, Ida Suolahti, PMValvOs: Ivan Pikalov kuulustelukertomus, Inarin nimismiehen raportti 1943, 20. VuorA:n kuulustelukertomus: Pschik, Grigorjev, Lewin ja Michailov (29.10.1943), partisaani Anatoli Golubevin kertomukset 2003, Stepakov, Kononov, Frolov kirja.
